Sosiaali- ja terveysalan johtaminen (YAMK)

Laadullista kesäopiskelua nurmikolla

Keväällä, ennen kesälaitumille lähtöä, opettajamme antoivat meille hyvää tarkoittavan neuvon: ”Kirjoitatte sitten sitä opinnäytetyötänne eteenpäin aina sadepäivinä!”  Odotusarvo tietenkin oli, että tuo tarkoittaa Suomen kesässä yli puolta päivistä. Miten kävi? Minun lomani aikana ei ollut yhtään sadepäivää. Ei yhtään.  Onko se tarpeeksi hyvä syy jättää työ odottamaan aikaa parempaa? Ei, ei se taida olla. Nyt elokuun viilenevissä ilmoissa on hyvä aika muistella, millaista oli hikoilla ja kirjoittaa laadullista analyysia yli 30 asteen helteissä.

Teemme parini kanssa opinnäytetyötämme liittyen KAAPO-kokeiluun, joka on osa hallituksen I & O- kärkihanketta. KAAPO- kokeilun tavoitteena on kehittää ikäihmisten asiakasohjausta, ja mukana ovat Tampere sekä ympäristökunnat. Uusien asiakasohjaajien toimenkuva on laaja. He toimivat ja käyttävät julkisia varoja varsin itsenäisesti. Tutkimme sitä, mitkä ovat asiakasohjaajien kokemukset muutosjohtamisesta sekä itseohjautuvuuden kehittymisestä tässä prosessissa. Lähetimme keväällä sähköisen kyselylomakkeen kaikille alueen asiakasohjaajille ja saimme vastauksiakin mukavasti. Itseohjautuvuuteen liittyvät kysymykset olivat avoimia kysymyksiä, ja tämän vuoksi useampi lämmin kesäpäivä vierähti laadullisen analyysin parissa. Kas, tällaista se oli…

Aamu alkaa rauhallisesti. Lapset katsovat Paavo Pesusientä televisiosta. Lämpötila ulkona on noussut jo reippaasti päälle 20 asteen. Avaan terassin ovaen, jotta ilma vähän vaihtuisi, ja hiivin opiskeluboxiini. Kirjojen ja monisteiden pöly leijailee hengityselimiin. Avaan koneen, mutta siinä on jokin kirjautumisongelma. Äh. Salasana on vanhentunut. No, ehkä se tästä. Avaan ikkunan, mutta viileän tuulahduksen sijasta sisälle lentää ampiainen. Paavo Pesusieni loppuu. ” ÄITIIII! Mitä me tänään tehdään? Lähdetäänkö uimaan?”  No, ehkä se on parempi tällä kertaa niin. Jatkan opiskelua sitten iltapäivällä.

Iltapäivä saapuu. Annan lasten pelata kännyköillään tavallista pidempään, sillä takapihan auringonpaahteessa on liian kuuma tehdä yhtään mitään. Itse levitän viltin nurmikolle ja tuon kannettavan tietokoneen ulos vain todetakseni, että kirkkaassa auringonpaisteessa en näe näytön tekstiä. No, mitäs sitten?  Tulen takaisin sisälle ja alan tulostaa kyselyjen vastauksia. Se on varmaan järkevää, sillä pitäähän minun alleviivata olennaiset asiat vastauksista, jotta pelkistäminen olisi helpompaa. Sitten tulostimen muste loppuu. On pakko lähteä Prismaan. No, siellä on ainakin ihanan viileää. Kauppareissun jälkeen loppuilta kuluu ruuanlaitossa ja pyykinpesussa.

Seuraavana päivänä levittäydyn taas viltilleni ulos. Mukana ovat kynä, itseohjautuvuuteen liittyviä tutkimuksia ja yksi väitöskirja, kynä sekä suttupaperia. Lähden pelkistämään vastauksia ja miettimään niistä alaluokkia ja yläluokkia. Puhelimen sanakirja.org on käytössä yrittäessäni ymmärtää, mitä kansainvälisissä tutkimuksissa oikeasti tarkoitetaan. Välillä haen vissyä jääkaapista. Etsin käyttökelpoisia termejä ja kirjoitan ajatuksiani ylös, vaikka helle yrittääkin itsepintaisesti pehmentää järjen terävyyttä.

Aihe on onneksi mielenkiintoinen. Työntekijöiden itseohjautuvuudesta puhutaan paljon, mutta sitä on tutkittu Suomessa verrattain vähän. Lisäksi itseohjautuvuudelle ei ole selkeää määritelmää, vaan se ymmärretään hieman eri tavoin puhujasta riippuen. Me laadimme kyselykaavakkeemme kysymykset Martelan & Jarenkon (2017) teoksen pohjalta. Heidän mukaansa itseohjautuvan työntekijän pitää olla itsemotivoitunut ja hänellä on oltava selkeä päämäärä, jota kohti hän ohjautuu. Lisäksi tarvitaan riittävä osaaminen, mikä tarkoittaa paitsi ammatillista osaamista, myös ajanhallintaa, resurssien hallintaa sekä kykyä asettaa itselleen tehtäviä ja priorisoida asioita tarpeen mukaan.

Kyse on jonkin varran henkilökohtaisesta ominaisuudesta, vaikka organisaation toimintatavoilla voidaankin työntekijöiden itseohjautuvuutta tukea. Sote-alalla aiemmin vallinnut tiukka ylhäältä ohjaus vaikuttanee siihen, että toimintatapojen muutoksiin liittyvistä alun vaikeuksista sekä kokeilujen aiheuttamasta ristiriitaisuuden tunteesta on vaikea ottaa vastuuta ja näin ollen sitä siirretään herkästi takaisin ylöspäin.  Lisäksi julkisella sektorilla itseohjautuvuutta rajoittavat organisaatioiden suuri koko, byrokratia, lait, politiikka sekä totuttu julkisen johtamisen malli.

Itseohjautuvuuden lisääminen edellyttää esimieheltä autonomian tukemista, ei-kontrolloivaa positiivista palautetta sekä toisen henkilön näkökannan huomioon ottamista (Sundholm, 2000). Myös omissa vastauksissamme esimiestoiminnan tärkeys nousi selkeästi esiin. Keskustelujen, läpinäkyvyyden ja oikean henkilöstömitoituksen nähtiin parantavan itseohjautuvuutta. Erityisesti kaivattiin ohjeistusten yhdensuuntaisuutta (hanke vs. organisaatio). Esiin nousivat myös työntekijöiden yksilölliset erot; Osa vastaajista koki uusien asioiden heikentävän kokemusta ammatillisesta osaamisesta, kun taas jotkut kokivat uusien asioiden laaajentavan näkemystään ja näin ollen parantavan ammattitaitoa.

Työmme on vielä kesken, mutta tavoitteemme on saada tutkimustuloksemme valmiiksi viimeistään lokakuussa 2018. Silloin KAAPO-kokeilu päättyy. Oletettavasti myös ilmat viilenevät. Opiskelu on huomattavasti helpompaa sisätiloissa, koneen ääressä ja villasukat jalassa.

 

 

Lähteet:

Conrad, P. 2008. Self- management as an instrument for public-sector reform: its prerequisites and repercussions. The International Journal of Leadership in Public Services, 4(4), 4-10.

Jarenko, K. & Martela, F. 2017. Itseohjautuvuuus – Miten organisoitua tulevaisuudessa? Helsinki: Edita

Sundholm, L.  2000. Itseohjautuvuus organisaatiomuutoksessa. Jyväskylän yliopisto.  Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Väitöskirja.

 

 

 

Vastaa