Sosiaali- ja terveysalan johtaminen (YAMK)

Epilogi

Keväinen auringonpaiste sai minut muistelemaan eräitä parin vuoden takaisia hetkiä, kun istuin takapihalla kirjan kanssa. Tarkemmin sanottuna pääsykoekirjan. Kirjan nimi oli ”Tutkimuksen voimasanat”, ja sitä lukiessani minulla oli vakaa aikomus päästä suorittamaan ylemmän ammattikorkeakoulun opintoja. Nyt nekin opinnot alkavat lähestyä loppuaan. Tuntuu vapauttavalta, haikealta ja juhlalliselta samaan aikaan. Vapauttavalta siksi, että minulla on vihdoinkin aikaa tehdä iltaisin jotain muuta kuin kirjoittaa. Haikealta siksi, että kirjoittaminen on ollut yllättävän usein todella antoisaa. Ja juhlalliselta – no, tietysti siksi, että olen tehnyt suuren työn, ja pian se palkitaan. Palkitaan, jos ei muulla, niin komealla lisäyksellä CV:ssä ja yhdellä hienolla meriitillä opiskelijauralla. Tietysti minulla on sata ja yksi suunnitelmaa sen suhteen, kuinka aion itse itseni valmistumisen jälkeen palkita. Ainakin hyvällä ruualla ja juomalla – ja ehkä myös iltahetkellä, jolloin en kirjoita yhtään mitään.

Olen kuitenkin saanut koulutukselta paljon muutakin kuin uuden meriitin ansioluetteloon. Yksi merkittävimmistä asioista on ”akateemisen itsetunnon” kasvaminen ja tunne siitä, että mitä osaan mitä vaan kun haluan ja jaksan. Kun sain tietää saaneeni opiskelupaikan, tunsin paitsi riemua, myös paniikkia. Osaanko minä enää yhtään mitään ja olenko unohtanut kaiken, mitä joskus olen opiskellessani oppinut? Miten pärjään itseäni nuorempien ja fiksumpien parissa? No, hyvin olen pärjännyt. Ihan yhtä hyvin kuin muutkin, hetkellisesti jopa paremmin kuin moni muu. Pelko oli siis turhaa.

Pelkäsin myös, kuinka aikani tulisi riittämään. Olisiko perheeni ainaisessa paitsiossa, kun itkua tuhertaen teen kirjallisia töitä yötä myöten? No, ei se perhe joutunut paitsioon, enkä oikeastaan tainnut itkeäkään – no, kertaakaan – koko opiskelun aikana. Nyt nämä ajatukset ja pelot tuntuvat omituisilta, niin kuin usein kaikki etukäteen syntyneet pelot, jotka eivät perustu vielä mihinkään todelliseen. Olen selättänyt nuo uhat kahdella vahvuudellani, joista on ollut valtavasti hyötyä opinnoissani. Toinen on se, että kykenen kirjoittamaan lähes missä vaan ja milloin vaan. Pienet hälyt ja hälinät eivät minua häiritse. Olen voinut tehdä kirjallisia töitä keittiön pöydän ääressä samalla, kun nuoremmat tekevät siinä läksyjään. Joskus olen herännyt aamulla aikaisin, kun muut vielä nukkuvat, ja käyttänyt tehokkaasti hyväkseni ihanat aamutunnit. Ne, joiden aikana vastakeitetty kahvi maistuu paremmalta kuin koskaan! Hälynsuodattamiskykyni lisäksi yksi vahvuuksistani on ehdottomasti hetkeen tarttuminen. Täydellistä hetkeä opiskelulle tulee tuskin koskaan. Ne hetket on vain otettava. Aamuhetket jo mainitsinkin, sen lisäksi ovat ne hetket, kun muut harrastavat – ja minä en. Tai harrastan, mutta taas kerran, niitä opiskelutehtäviä. Olen kuullut joidenkin kirjoittavan myöhään illalla tai yöllä, kun muut jo nukkuvat. Tämä ei onnistu minulta, olen nimittäin armottoman iltauninen. Aivoni kytkeytyvät pois päältä viimeistään puoli kymmeneltä, raksuttaakseen jälleen täysillä aamukuudelta.

Seikka, jonka erityisesti haluan viimeisessä kirjoituksessani mainita, on se, miten mahtaviin, motivoituneisiin ja ammattitaitoisiin ihmisiin olen saanut opiskelun aikana tutustua. Omassa työssäni tutkimuslaboratoriossa olen toisinaan hieman syrjässä terveydenhoitoalan keskiöstä. Tämän parivuotisen ajanjakson aikana olen saanut kuunnella ja osallistua mahtaviin ja inspiroiviin keskusteluihin soten nykytilasta ja tulevista muutoksista. Innolla kuuntelin hoitolan ammattilaisia, sillä he puhuivat usein juuri niistä sioista, joista itse olin jäänyt omassa ammatissani paitsi.

Ironista muuten, että opinnot aloittaessani, syksyllä 2017, sote-uudistusta oltiin runnomassa maaliin vaikka väkisin. Ja nyt. pari vuotta myöhemmin…. No, sanotaanko vaikka, että onnea tulevaan uudelle hallitukselle! Ja onnea myös meille kaikille: 17YSTJ-ryhmälle, jo valmistuneille ja myös meille tänä keväänä valmistuville!

Vastaa